Verhot
Siniset kukkakuvioiset verhot odottavat vielä keittiön pöydällä pääsyä ikkunoihin, mutta muuten keittiössä alkaa näyttämään jo paljon siistimmältä. Vielä roskat ulos, nopea lattioiden lakaisu ja ne pahuksen verhot, listaan vielä viime hetken tekemättömiä kotitöitä.
Radiossa alkaa soimaan jo kymmenettä kertaa se Sannin uusin "Että mitähän vittua". Näiden rallatuskipaleiden voisi kuvitella ainakin harjoittavan parempia hermoja jos ei muuta, hymähdän ja jotenkin huvitun tuosta ajatuksesta; itsehän sen radion laitoin taustalle soimaan ja tällä mennään siis. Toisaalta tällaisen hermoheikon olisi hyväkin niitä hermojaan jollain lailla harjoittaa, ainakin pahan päivän varalle. Eikä sille yhdelle ainakaan tekisi ollenkaan pahitteeksi opetella pitämään hermojaan paremmin kurissa ja muutenkin opetella hillitsemään itseään paremmin. Huokaisen syvään ja silitän kädessäni olevaa vanhaa mustelmaani. Toivottavasti se pahin olisi jo takana päin. Sitten käyn sulkemassa radion.
Tämä viikko on mennyt pitkästä aikaa kivuttomammin. Viikkoon hän ei ole käynyt kertaakaan täällä kotona, ja sen kyllä aistii talomme ilmapiiristä. Lapset ovat selvästi aiempaa vapautuneempia ja rennompia, ja itsellänikin on myös tällä viikolla ollut helpompi hengittää.
Jos jotain olen elämäni aikana oppinut niin sen, miten sama ihminen, joka voi toisessa hetkessä olla se kaikista rakastavin ja lauhkein lammas, voi toisessa hetkessä taas olla se pahoinpitelevä, kaiken hyvän sirpaleiksi hajoittava susi. Susi lampaiden vaatteissa, vai miten sitä sanotaan. Sellainen hän on. Hän, jota me kaikki odotamme kauhulla tänään kotiin palaavaksi. Ehkä nyt kaikki on toisin. Ehkä.
Äkkiä muistan taas: ne verhot. Ne ovat laitettava ennen kuin hän tulee ja tartun hajamielisesti lähimpään rikkalapioon. Nopealla vilkaisulla huomaan, että pöydällä lojuu vielä kasa lehtiä ja siivoan ne nopeasti pois. Kodin täytyy olla tiptop, minun rauhallisen tyyni, mutta valpas ja mieleni hillityn hallittu. Kyllä tämä tästä.
Olohuoneesta kuuluu lasten iloisia kiljahduksia, kun he mokomat juoksevat takan ympärystä ympäri ajaen toisiaan takaa.
- Nopeampaa, nopeampaa, huutaa lapsista se nuorempi ja villimpi.
Leikki ei vielä näytä ainakaan äityneen liian rajuksi, joten annan heidän vielä jatkaa leikkejään. Onneksi lapsilla näyttäisi olevan nyt turvallisen hyvä olla ja mukavaakin keskenään, sillä sellaisia hetkiä ei tässä talossa ole kyllä ollut ainakaan turhan usein. Hän kuitenkin lupasi minulle viimeksi, ettei hän enää koskaan, ja voi kun hän lupasikin. Vielä polvillaan ja rukoilen, ja minähän uskoin. Olen uskonut häntä lukuisat kerrat. Turhaan.
Yritän vielä kuulostella muita ympäriltäni tulevia ääniä ja rauhoitun hieman kuullessani vain niitä kotimme tuttuja ja tavanomaisia ääniä: kodinkoneiden surinaa, ulkoa kuuluvien ohiajavien autojen ääniä. Ei mitään tavanomaisesta poikkeavaa, ei mitään uhkaavaa, ei mitään hälyttävää.
Pakotan itseni nyt viimeistään niiden verhojen kimppuun ja alan sommittelemaan verhoja keittiössä. Ovi käy. Säpsähdän ja pidätän vaistomaisesti hengitystäni, kuten niin monet kerrat aiemmin. Huomaan myös lasten lopettaneen leikkimisen ja kodin ilmapiirin muuttuneen heti asteen verran painostavammaksi. Ei hätää, yritän uskotella parhaani mukaan itselleni. Menen häntä ovelle vastaan ja nyökkään lapsia tekemään samoin.
Siniset kukkakuvioiset verhot odottavat vielä keittiön pöydällä pääsyä ikkunoihin, mutta muuten keittiössä alkaa näyttämään jo paljon siistimmältä. Vielä roskat ulos, nopea lattioiden lakaisu ja ne pahuksen verhot, listaan vielä viime hetken tekemättömiä kotitöitä.
Radiossa alkaa soimaan jo kymmenettä kertaa se Sannin uusin "Että mitähän vittua". Näiden rallatuskipaleiden voisi kuvitella ainakin harjoittavan parempia hermoja jos ei muuta, hymähdän ja jotenkin huvitun tuosta ajatuksesta; itsehän sen radion laitoin taustalle soimaan ja tällä mennään siis. Toisaalta tällaisen hermoheikon olisi hyväkin niitä hermojaan jollain lailla harjoittaa, ainakin pahan päivän varalle. Eikä sille yhdelle ainakaan tekisi ollenkaan pahitteeksi opetella pitämään hermojaan paremmin kurissa ja muutenkin opetella hillitsemään itseään paremmin. Huokaisen syvään ja silitän kädessäni olevaa vanhaa mustelmaani. Toivottavasti se pahin olisi jo takana päin. Sitten käyn sulkemassa radion.
Tämä viikko on mennyt pitkästä aikaa kivuttomammin. Viikkoon hän ei ole käynyt kertaakaan täällä kotona, ja sen kyllä aistii talomme ilmapiiristä. Lapset ovat selvästi aiempaa vapautuneempia ja rennompia, ja itsellänikin on myös tällä viikolla ollut helpompi hengittää.
Jos jotain olen elämäni aikana oppinut niin sen, miten sama ihminen, joka voi toisessa hetkessä olla se kaikista rakastavin ja lauhkein lammas, voi toisessa hetkessä taas olla se pahoinpitelevä, kaiken hyvän sirpaleiksi hajoittava susi. Susi lampaiden vaatteissa, vai miten sitä sanotaan. Sellainen hän on. Hän, jota me kaikki odotamme kauhulla tänään kotiin palaavaksi. Ehkä nyt kaikki on toisin. Ehkä.
Äkkiä muistan taas: ne verhot. Ne ovat laitettava ennen kuin hän tulee ja tartun hajamielisesti lähimpään rikkalapioon. Nopealla vilkaisulla huomaan, että pöydällä lojuu vielä kasa lehtiä ja siivoan ne nopeasti pois. Kodin täytyy olla tiptop, minun rauhallisen tyyni, mutta valpas ja mieleni hillityn hallittu. Kyllä tämä tästä.
Olohuoneesta kuuluu lasten iloisia kiljahduksia, kun he mokomat juoksevat takan ympärystä ympäri ajaen toisiaan takaa.
- Nopeampaa, nopeampaa, huutaa lapsista se nuorempi ja villimpi.
Leikki ei vielä näytä ainakaan äityneen liian rajuksi, joten annan heidän vielä jatkaa leikkejään. Onneksi lapsilla näyttäisi olevan nyt turvallisen hyvä olla ja mukavaakin keskenään, sillä sellaisia hetkiä ei tässä talossa ole kyllä ollut ainakaan turhan usein. Hän kuitenkin lupasi minulle viimeksi, ettei hän enää koskaan, ja voi kun hän lupasikin. Vielä polvillaan ja rukoilen, ja minähän uskoin. Olen uskonut häntä lukuisat kerrat. Turhaan.
Yritän vielä kuulostella muita ympäriltäni tulevia ääniä ja rauhoitun hieman kuullessani vain niitä kotimme tuttuja ja tavanomaisia ääniä: kodinkoneiden surinaa, ulkoa kuuluvien ohiajavien autojen ääniä. Ei mitään tavanomaisesta poikkeavaa, ei mitään uhkaavaa, ei mitään hälyttävää.
Pakotan itseni nyt viimeistään niiden verhojen kimppuun ja alan sommittelemaan verhoja keittiössä. Ovi käy. Säpsähdän ja pidätän vaistomaisesti hengitystäni, kuten niin monet kerrat aiemmin. Huomaan myös lasten lopettaneen leikkimisen ja kodin ilmapiirin muuttuneen heti asteen verran painostavammaksi. Ei hätää, yritän uskotella parhaani mukaan itselleni. Menen häntä ovelle vastaan ja nyökkään lapsia tekemään samoin.
Kommentit
Lähetä kommentti